Pari päivää sitten sain tiedon, joka oli romahduttaa maailmani…sen jonka tunsin. Tuntui etten voinut hengittää enää ja että sisukalujani survottaisiin tehosekoittimeen, ja sitten joku painoi ON-nappia. En osannut reagoida tilanteeseen, tärisin vain. Taas kerran kiitin tunnevammaisuuttani, sillä vaikka tieto sattuikin…en tunne samoin kuin muut. Halusin kiljua, itkeä, raivota, lähteä, jäädä…kaikkea samanaikaisesti. Mutta mitä teinkään, istuin turtana. Minut oli petetty, loukattu, haavoitettu...ja siinä minä istuin tuijotellen pimeään, etsien pakotietä. Olen vaan niin turta…
loppusanat: kun maailma loppuu, jäljelle jää vain pimeys…
Vaikka ulkona paistaa aurinko ja on vihdoinkin lämmin, minua kylmää….Olen taistellut niin kauan etten yksinkertaisesti jaksa enää, kaikki energia on käytetty loppuun, minut on käytetty loppuun…. En ole keksinyt ratkaisua elämääni, kuinka saisin sen toimimaan…
Törmäsin ratkaisuun vain vähän aikaa sitten… kun ei enää jaksa, eikä löydä enää pakokeinoa…mitä sitten tekee? Eräs kaverini pisti lopun kaikelle, ja tappoi itsensä. Pääsi pakoon elämää, mutta oliko se oikea ratkaisu?! EHKÄ… en voi ainakaan kysyä enää. Se olisi lopullinen ratkaisu, mutta ratkaiseeko itsemurha toisaalta mitään….en usko.
Toivon löytäväni ratkaisun itse, sellaisen joka sopii minulle. Itsemurha tuskin on se. Aurinko, paista minun sieluuni,mieleeni ja kehooni…Lämmitä. Minun on kylmä…
Kenenkään elämä ei voi olla pelkkää ruusuilla tanssimista, välillä piikit pistävät…. mutta oma elämäni ei edes ole lähelläkään tuota kuvausta. Tällä hetkellä on elämäni harmaata. en näe valoa, tietä pois…. mutta en myöskään ole pimeydessä, vaella sokeana ilman pakotietä… Harmaa on sitä, kun vaikka miten yrittää ei se johda mihinkään.. olen eksyksissä, seison tienristeyksessä; on aika päättää mihin jatkaa matkaa. Päätös ei ole helppo, mutta ei sen kuulukkaan olla. Jos elämäni on vailla päämäärää, entäs mieleni… en ole kai koskaan ollut näin ymmälläni…. harha vai todellisuus, ne sekottuvat aina jotenkin yhteen…. mieleni on yksi sekamelska, mieliala lääkkeitä pitäisi kai harkita…joten kysympä vaan oletko kunnossa?! Parempi kai olla vastaamatta…
loppusanat: mielellä voi leikkiä, kunhan se ei ole mielenleikki…
Näin viime yönä monia unia….ja vaikka kuinka yritän niitä muistaa en pysty. Osa unista oli painajaisia, muistan vain että unet olivat värikkäitä, kekselijäitä, mielenkiintoisia, ihania ja myöskin outoja sekä pelottavia. Unissa kaikessa on järkeä, kuinka kummia asioita ne olisivatkaan. Olisin vain halunnut uneksia, en olisi halunnut herätä…Joskus unimaailma tuntuu paljon houkuttelevammalta kuin todellisuus…siksi joskus ikävin asia mitä voi tapahtua on herätä ja todeta; se olikin vain unta… Toisaalta olemme välillä kiitollisia siitä että olemme heränneet painajaisesta. Mutta entä jos todellinen painajainen onkin hereillä oleminen…
loppusanat: ”uneksi lapsi kultainen, sillä et tiedä minne sua viepi huominen”(sanotaan kun lakkaa näkemästä unia ei ole enää mielikuvitusta)
Pelkään erästä asiaa enemmän kuin muuta…läheisyyttä. Se että olisi täysin avoin toiselle ja jakaisi tunteet toisen ihmisen kanssa; kertoisi silmiä värähtämättä-rakastan sua… Kun monet ovat seurustelleet monia vuosia, eikä sekään välttämättä tunnu ikuisuudelta vaan haluaa elää lopun elämäänsä sen tietyn henkilön kanssa, en voi nähdä itseäni sinä henkilönä. Yksi suhde riitti, sen jälkeen en ole pystynyt luottamaan enää kehenkään… Kylmä, kaukainen, ei läsnä, aina saavuttamattomissa…sellaiseksi kai muutuin. Yritän kyllä päästää henkilöitä lähelle, mutta se tuntuu kuin yrittäisi nauloja niellä, ahdistun ja pelko kuristaa kurkkua niin lujaa ettei henki kulje…. mutta kumpaa pelkään lopulta enemmän läheisyyttä vai yksinäisyyttä.
Haluan uskaltaa rakastaa ja tulla rakastetuksi, mutta pelko ei hellitä teräksen lujaa otettaan… Pelko tulee uniin, ja se pieni ääni kuiskaa unissa; kukaan ei ikinä rakasta sua…. kuka sut haluaisi…….. et oo sen arvoinen……
ja se uni toistaa itseään…
loppusanat: the greatest thing you will ever learn, is just to love and be loved in return…
En voi olla huomaamatta kuinka epätoivoisesti etsimme sykettä….milloin etsimme sitä omasta kehostamme ja milloin yön sydämmestä, vaarallisista tai jännittävista tilanteista, luonnosta… Me haluamme jatkuvasti löytää sykkeen sillä haluamme tietää olevamme elossa. Tarvitsemme aina todisteita, sillä ihmisen luonteeseen kuuluu kyseenalaistaminen.
Tänään lähden etsimään omaani…vaikka tiedän olevani elossa, sillä olen kuullut sydämmeni sykkeen…sillä se takoo tietään jatkuvasti ulos, pois paikoiltaan. Lähden keskelle sykettä, pimeään yöhön…yöelämään.
loppusanat: muista hengittää, olet vielä elossa
Menetin rakkaan ihmisen, aivan äskettäin…. hän taisteli pitkään sairautta vastaan, pidempään kuin moni muu olisi edes jaksanut….Mutta lopulta hän hävisi taistelun.
Suru murtaa ihmisen, olen nähnyt sen läheisteni kasvoilla, peilikuvassa…Kyyneleet eivät tuo rakkaita takaisin, ne tarjoavat lohtua ja tietoa tuskasta josta jokainen yrittää toipua tavallaan…jotkut vain tuudittautuvat tuskan ja surun syleilyyn. Eivät toivu. Pitää pukeutua pian mustaan, suruhuntu saa peittää meidät alleen…..on aika surra.
loppusanat: aika parantaa haavat(entä haavat joita ei voi nähdä, ne jotka voi vain tuntea)
